Meri on niin lähellä

et siihen voisi hukuttautua vielä tänään

kävelemällä

Epilä - Epäilevä Tuomas

Ajatusmyrsky

Taas meni hiljaiseksi. Tällä kertaa oli harvinaisen hyvä syy, sillä vietin viime viikon loppuosan ja Suomen 93. Itsenäisyyspäivän suljetulla osastolla. Sinne minut viskasi älytön vauhtimäärä, joka ilmeni koko kropan hallitsemattomana tärinänä, sekavina ajatuksina, aistinharhoina ja muutenkin päättömänä menona. Ennen en olekaan käynyt suljetulla, joten nyt on sekin koettu. Aika lääkkeissä olin, joten mitään suuria tunteita ei paikka herättänyt. Eipä siellä sen hullummalta meno vaikuttanut kuin avo-osastoillakaan. Ehkä osuin hyvään saumaan, tiedä häntä. Huonekaverikin oli suht rauhallinen tapaus, ex-narkki kaiketi. Ei tarvinnut oman turvallisuuden puolesta pelätä ainakaan.

Hieman tuo takapakki laittoi taas ajattelemaan. Juurihan meni niin hyvin, suunnittelin vain uutta alkua jne. Nyt taas sain myöntää oman haurauteni. Ei vaan järki pysy aina menossa mukana ja alitajunta työstää koko ajan ylikierroksilla, mikä sitten kostautuu. Olihan sillä alkoholilla taas osuutta asiaan, joskaan en senkään piikkiin voi laittaa. Ei vain sovi tuo keitottelu yhteen kaksarin (=tuttavallinen kutsumanimi kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle) kanssa. Se on tullut todettua jo liian monta kertaa, mutta aina pitää uusiksi kokeilla. Nytkin lipitän siideriä..

Voisin pyhittää kokonaisen blogientryn alkoholille. Se voisi olla selkeintä. Nytkään ajatus ei pysy ollenkaan kasassa, joten varmaan fiksumpi jättää syvällisemmän kirjoittelut toiselle päivälle.

Lääkäri kysyi suljetulla, että miksi olen niin laiha. Yksi kaveri, joka näki minut viimeksi 7 kg laihempana, sanoi baarissa viime viikolla, että "oletpas laihtunut!". Nahaha. Eikö ne sokeat näe, että olen pullistunut pallokala? En anna silti laihdutus-peikolle valtaa. En. Hyrisin vaan kaverin halauksessa hänen kehuessaan, että "olet niin pieni ja pehmeä". Olisinkin. Tsih.

Sekavuus potenssiin kahdeksantoista

Huh huh. Niinpä siinä kävi, kuten uumoksuinkin, että bloggailuinto katkesi kuin kamelin selkä. Viikonloppu meni taas vauhdikkaasti bilettäessä, sunnuntai ja alkuviikko ahdistuksen kourissa. Tänään olo on jo hieman freesimpi, mitä nyt hoitokokouksen jälkimainingeissa kuohuttaa. Diagnoosiasiat eivät ole ollenkaan selvinneet, eikä lääkäri osaa ollenkaan päättää mitä lääkitykseni kanssa pitäisi tehdä. Opamoxia vaan naamariin jos ahdistaa. Kahden mielialaa tasaavan lääkkeeni yhteisvaikutuksena taas on lihoaminen, joten lääkäri pohtii niidenkin fiksailua. Ettei pääsisi vain tyttö lihoamaan. Alipainon puolellahan tässä edelleen huidellaan, mutta lääkäri tietänee, että laihdutus alkaa uudelleen jos niitä kiloja vielä kertyy. Ravitsemusterapeutti taas meinaa, että kiloja tulisi kertyä vielä ainakin kymmenen. Masennuslääkkeeni taas meinataan ruokkivan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja lisäävän kierroksia. Toisaalta sitä ei voida lopettaa, jotten päätyisi huonona päivänä narunjatkeeksi. Huh!

Sekava on olotila, joten mitään kovin järkevää en tunnu nyt saavan aikaiseksi. Miten tähän on päädytty? Se iloinen tyttö, jolla oli mukamas kaikki niin hyvin ja joka hädin tuskin uskalsi syödä Buranaa, on muuttunut miljoona eri pilleriä popsivaksi sekopääksi jonka edessä lääkärit tuntuvat alkavan epäilemään omia kykyjään.

Nääh. Eihän tästä mitään tule. Rauhoittavia naamaan ja lattialle makaamaan.