Huh huh. Niinpä siinä kävi, kuten uumoksuinkin, että bloggailuinto katkesi kuin kamelin selkä. Viikonloppu meni taas vauhdikkaasti bilettäessä, sunnuntai ja alkuviikko ahdistuksen kourissa. Tänään olo on jo hieman freesimpi, mitä nyt hoitokokouksen jälkimainingeissa kuohuttaa. Diagnoosiasiat eivät ole ollenkaan selvinneet, eikä lääkäri osaa ollenkaan päättää mitä lääkitykseni kanssa pitäisi tehdä. Opamoxia vaan naamariin jos ahdistaa. Kahden mielialaa tasaavan lääkkeeni yhteisvaikutuksena taas on lihoaminen, joten lääkäri pohtii niidenkin fiksailua. Ettei pääsisi vain tyttö lihoamaan. Alipainon puolellahan tässä edelleen huidellaan, mutta lääkäri tietänee, että laihdutus alkaa uudelleen jos niitä kiloja vielä kertyy. Ravitsemusterapeutti taas meinaa, että kiloja tulisi kertyä vielä ainakin kymmenen. Masennuslääkkeeni taas meinataan ruokkivan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja lisäävän kierroksia. Toisaalta sitä ei voida lopettaa, jotten päätyisi huonona päivänä narunjatkeeksi. Huh!
Sekava on olotila, joten mitään kovin järkevää en tunnu nyt saavan aikaiseksi. Miten tähän on päädytty? Se iloinen tyttö, jolla oli mukamas kaikki niin hyvin ja joka hädin tuskin uskalsi syödä Buranaa, on muuttunut miljoona eri pilleriä popsivaksi sekopääksi jonka edessä lääkärit tuntuvat alkavan epäilemään omia kykyjään.
Nääh. Eihän tästä mitään tule. Rauhoittavia naamaan ja lattialle makaamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti