Meri on niin lähellä

et siihen voisi hukuttautua vielä tänään

kävelemällä

Epilä - Epäilevä Tuomas

Ajatusmyrsky

Taas meni hiljaiseksi. Tällä kertaa oli harvinaisen hyvä syy, sillä vietin viime viikon loppuosan ja Suomen 93. Itsenäisyyspäivän suljetulla osastolla. Sinne minut viskasi älytön vauhtimäärä, joka ilmeni koko kropan hallitsemattomana tärinänä, sekavina ajatuksina, aistinharhoina ja muutenkin päättömänä menona. Ennen en olekaan käynyt suljetulla, joten nyt on sekin koettu. Aika lääkkeissä olin, joten mitään suuria tunteita ei paikka herättänyt. Eipä siellä sen hullummalta meno vaikuttanut kuin avo-osastoillakaan. Ehkä osuin hyvään saumaan, tiedä häntä. Huonekaverikin oli suht rauhallinen tapaus, ex-narkki kaiketi. Ei tarvinnut oman turvallisuuden puolesta pelätä ainakaan.

Hieman tuo takapakki laittoi taas ajattelemaan. Juurihan meni niin hyvin, suunnittelin vain uutta alkua jne. Nyt taas sain myöntää oman haurauteni. Ei vaan järki pysy aina menossa mukana ja alitajunta työstää koko ajan ylikierroksilla, mikä sitten kostautuu. Olihan sillä alkoholilla taas osuutta asiaan, joskaan en senkään piikkiin voi laittaa. Ei vain sovi tuo keitottelu yhteen kaksarin (=tuttavallinen kutsumanimi kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle) kanssa. Se on tullut todettua jo liian monta kertaa, mutta aina pitää uusiksi kokeilla. Nytkin lipitän siideriä..

Voisin pyhittää kokonaisen blogientryn alkoholille. Se voisi olla selkeintä. Nytkään ajatus ei pysy ollenkaan kasassa, joten varmaan fiksumpi jättää syvällisemmän kirjoittelut toiselle päivälle.

Lääkäri kysyi suljetulla, että miksi olen niin laiha. Yksi kaveri, joka näki minut viimeksi 7 kg laihempana, sanoi baarissa viime viikolla, että "oletpas laihtunut!". Nahaha. Eikö ne sokeat näe, että olen pullistunut pallokala? En anna silti laihdutus-peikolle valtaa. En. Hyrisin vaan kaverin halauksessa hänen kehuessaan, että "olet niin pieni ja pehmeä". Olisinkin. Tsih.

Sekavuus potenssiin kahdeksantoista

Huh huh. Niinpä siinä kävi, kuten uumoksuinkin, että bloggailuinto katkesi kuin kamelin selkä. Viikonloppu meni taas vauhdikkaasti bilettäessä, sunnuntai ja alkuviikko ahdistuksen kourissa. Tänään olo on jo hieman freesimpi, mitä nyt hoitokokouksen jälkimainingeissa kuohuttaa. Diagnoosiasiat eivät ole ollenkaan selvinneet, eikä lääkäri osaa ollenkaan päättää mitä lääkitykseni kanssa pitäisi tehdä. Opamoxia vaan naamariin jos ahdistaa. Kahden mielialaa tasaavan lääkkeeni yhteisvaikutuksena taas on lihoaminen, joten lääkäri pohtii niidenkin fiksailua. Ettei pääsisi vain tyttö lihoamaan. Alipainon puolellahan tässä edelleen huidellaan, mutta lääkäri tietänee, että laihdutus alkaa uudelleen jos niitä kiloja vielä kertyy. Ravitsemusterapeutti taas meinaa, että kiloja tulisi kertyä vielä ainakin kymmenen. Masennuslääkkeeni taas meinataan ruokkivan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja lisäävän kierroksia. Toisaalta sitä ei voida lopettaa, jotten päätyisi huonona päivänä narunjatkeeksi. Huh!

Sekava on olotila, joten mitään kovin järkevää en tunnu nyt saavan aikaiseksi. Miten tähän on päädytty? Se iloinen tyttö, jolla oli mukamas kaikki niin hyvin ja joka hädin tuskin uskalsi syödä Buranaa, on muuttunut miljoona eri pilleriä popsivaksi sekopääksi jonka edessä lääkärit tuntuvat alkavan epäilemään omia kykyjään.

Nääh. Eihän tästä mitään tule. Rauhoittavia naamaan ja lattialle makaamaan.

Ihmissuhteet

Avioliittoni kariuduttua aloin joko vasta elämään nuoruuttani kahmien kaiken "menetetyn ajan" takaisin, tai annoin manian viedä huuhdellen ahdistuksen mukanaan. Ehkä se oli kombinaatio kumpaakin. Lopputulos oli kuitenkin kasa lyhyitä säätöjä ja muutamia rehellisiä yhden illan juttujakin. Yksinäisyys raastoi etenkin yölliseen aikaan, jolloin oli helpompi napata joku mukaan baarista, vaikka aamulla joutuikin melko tylysti ohjaamaan ovelle.

Eivät ne yhden illan seuralaiset missään vaiheessa kauheasti mieltäni lämmittäneet. Olen melko tunteellinen ihminen. Edellisen lauseen lukiessaan psykologini tukehtuisi luultavasti viiksiinsä bongatessaan sanan "melko". Todellisuudessa olen äärimmäisen tunteellinen, em. psykologini syväluotaavan analyysin mukaan "potilaan tunteiden säätelyn keinot riittämättömiä". Kiinnyn ihmisiin liiankin helposti. Viime kesään kuului myös muutama totaalinen ihastuminen. Tiedättehän, sellainen joka vie jalat alta ja saa ajatusmaailman pyörimään täysin yhden ihmisen ympärillä. Sellainen joka saa sinut odottamaan kaatosateessa toivoen sen ihmisen saapuvan paikalle, vaikka tiedät hänen istuvan pubissa jonkun aivan toisen kanssa.

Sinkkuna olen siis eroni jälkeen pysynyt, mutta en taida paljoa valehdella jos sanon, että yhden käden sormilla pystytään näyttämään ne päivät kun ei minulla olisi ollut kenenkään kanssa mitään viritelmiä. Tästä voi toki vetää omat johtopäätöksensä ja itse olenkin kovasti alkanut analysoimaan käyttäytymismalliani. Ihastuminen on, kuten sanoin, kohdallani hyvin nopeaa ja tehokasta. Yleensä sänkyyn mennään aivan liian nopeasti. Sitten joko miestä ei kiinnosta enää ja minä nolaan itseni ahdistelemalla häntä ällistyttävän paljon liian pienessä ajassa, tai edessä on pari kuherteluviikkoa jolloin tulevaisuus näyttää niin auvoisalta. Kummankin skenaarion laukaisee seuraava mies, joka yleensä vain pomppaa arvaamatta kuvioihin. Jos edellinen homma on mennyt puihin ja mies jänistänyt, on seuraava ehdokas yleensä hyvin tervetullut ja murheet unohtuvat. Jos taas uusi ehdokas keskeyttää kuherteluvaiheen, ei lopputulos ole niin miellyttävä. Muutun edellistä kaveria kohtaan tunnekylmäksi ja yksinkertaisesti unohdan tunteeni häntä kohtaan. Samat tunteet siirtyvät tähän seuraavaan herrasmieheen.

Tässä vaiheessa tyhmempikin keittiöpsykologi alkaa miettimään ongelmia isäsuhteessani. Kyllä, edelleen pahasti alkoholisoitunut isäni jätti perheeni useampaankin kertaan ollessani pieni ja toki se ahdisti. En nyt jaksa sen enempää paneutua aiheeseen, vaikka sekin kieltämättä vaikuttaa ajatteluuni ja toimintaani.

Tällä hetkellä tapailen hyvin tasapainoista ja intellektuellia miestä. Aluksi ihastumisen tunteeni häntä kohtaan olivat vähintäänkin yhtä suuret kuin kaikkiin edellisiinkin. Nyt kun olen kuitenkin alkanut pohtimaan ihmissuhdetaitojani ja tuntemuksiani en juuri voisi olla enempää hukassa. En tiedä mitkä ovat oikeita tunteitani ja mitkä vain tarvetta miellyttää toista mahdollisimman paljon hylätyksitulemisen pelossa. En tiedä silitänkö öisin miehen hiuksia onnellisena koska välitän hänestä ja olen hyvilläni hänen ollessa luonani, vai olenko vain ylipäätänsä tyytyväinen ettei minun tarvitse olla yksin.

Olen kertonut ajatuksistani hänelle. Hän ymmärtää, hänelle on helppo puhua. Heitän varmasti jotain hienoa menemään jos tästä nyt luovun, mutta fakta on se, että minun on opittava elämään yksin. Helpommin sanottu kuin tehty.

Anoreksia nervosa

Anoreksia ei iske yhtä tehokkaasti kuin kausiflunssa. Yhtenä päivänä tuntuu hieman puolikuntoiselta ja seuraavana aamuna heräät toistakymmentä kiloa laihempana ja nestehukkaisena? Ei. Anoreksia vaanii taustalla pitkään ennen lopullista iskuaan. En liene ainoa jolla anoreksia on alkanut viattomana painonpudotuksena, muutaman kilon karistamisena.

Olen pienestä asti ollut hoikka. Ala-asteella terveydenhoitaja epäili vanhempieni kykyä ruokkia minua ja luokkatoverit ihmettelivät alhaista painoani. Teininä sain kuulla jatkuvasti olevani anorektikko, jolle naureskelin, sillä ruokatottumukseni olivat täysin normaalit. Täysi-ikäisyyden tienoilla painoni vakiintui normaalipainon alarajoille, enkä vieläkään kokenut pienintäkään painetta asiasta.

Morsiamena taisin olla vähemmistöä, en yrittänyt laihduttaa kiloakaan. Hääpuku oli ensimmäinen sovittamani, täydellinen 38 ilman muutoksia. Hääliikkeen omistaja kehotti tulemaan vielä sovittamaan paria viikkoa ennen häitä, koska morsiamet tuppaavat laihtumaan ennen häitä. Minä viis veisasin moisesta, olihan painoni pysynyt samana jo monta vuotta. Hääpäivänä ongelma ilmaantuikin, mutta se olikin päinvastainen. Puku oli tiukka ja kaasoni sai sulloa selkäläskejäni olkaimettoman puvun selkämykseen epätoivotun selkähelttaefektin välttämiseksi. Puku saatiin päälle, eikä varmasti kukaan välittänyt "selkäläskeistäni". Vasta hääkuvia katsellessani tajusin tilanteen, jota pönkitti lempifarkkujen mystinen kutistuminen. Pari kiloa oli karistettava.

Aloitus lenkkipolulla oli nihkeä. Polvet natisivat ja siinähän tuli hikikin! Urheilu oli tosiaan jäänyt melkoisen vähälle. Pikkuhiljaa siitäkin tuli taas tapa ja kohta jo odottelinkin pääsyä pururadalle. Ruokavalion järkeilin muotoon "kaikkea kohtuudella". Päätin kirjata kaiken ylös päivittäin: aamupainon, vartalon ympärysmittoja, liikuntasaavutuksia ja hiukan syömisiäkin. Näin motivaatio pysyi korkealla, eikä päässyt salaa lipsumaan.

Ja hups! Niin se paino vaan tipahtikin. Jo parin viikon jälkeen näin tuloksia ja innostuin. Tavoitteeseeni pääsin jo kuukaudessa, jolloin päätin pudottaa vielä pari kiloa - olihan se niin helppoa ja kävisi samalla vaivalla. Jotenkin se liikuntamäärä vaan kasvoi ja kalorimäärä tipahti. Ennen en ollut kiinnostunut kaloreista, mutta jotenkin salakavalasti niidenkin tarkkailu oli alkanut. Ennen keittiön pöydällä lojuneen päiväkirjani piilotin yöpöytäni laatikkoon, jottei mieheni katsoisi sitä. Tiesin syöväni liian vähän ja pelkäsin hänen huolestuvan. Oikeastaan en tainnut edes pelätä hänen tunteidensa luokkaamista tai hänelle murheen aiheuttamista, halusin vain laihduttaa rauhassa. Muulla ei juuri ollut väliä.

Jossain vaiheessa kehut urheilullisesta ulkomuodostani muuttuivat kauhisteluksi. Kommentit vaihtelivat "syötköhän nyt ihan tarpeeksi" ja "sun jalat näyttää ihan tikuilta!" välillä. Itse otin kauhistelutkin kohteliaisuutena ja kannustuksena. Välillä söin tarkoituksella seurassa enemmän, jotta minusta ei huolestuttaisiin. Kompensoin sen seuraavien ateroiden skippaamisena tai ylimääräisellä spinning-tunnilla. Kohta ruokavalioni koostuikin vain tonnikalasta, raejuustosta, ananaksesta ja maitorahkasta. Oloni oli kuitenkin parempi kuin ikinä. Mitä alempi painoindeksi sen korkeampi mieliala.

Avioeron syihin sen tarkemmin pureutumatta, no, se rikkoi rutiinini. Yhtäkkiä olin koditon ja yksinäinen. Ennen kuin huomasinkaan makasin pienen vuokrayksiöni lattialla sydän pamppaillen viikon jokaisen aterian jälkeen pakotetun oksennuksen aiheuttaman rytmihäiriön tahtiin. Tasaisesti pienten aterioiden syönti oli vaihtunut monen vuorokauden paastoihin, lievään ahmimiseen ja oksenteluun. Tässä vaiheessa aloin myöntämään itselleni ongelmani ja tiedostin tarvitsevani apua ellen tahtoisi kuolla. Monena aamuna  heräsin yhä ihmetellen eloonjäämistäni kuitenkaan hoitoon hakeutumatta.

Kesän tullessa menoni yltyi. Mania puski päälle ja ahdistus jäi sen alle, kuten anoreksiakin. Kiloja kertyi muutamia osittain alkoholin, osittain perinteisen syömisen ansiosta. Siitä huolimatta muista asioista lääkärissä käydessäni lääkäri huomasi radikaalin painonlaskuni ja passitti minut hoitoon, enkä kyllä vastustellut. Oikeastaan olin huojentunut. Näihin aikoihin kerroin asiasta lähimmille ystävilleni, jotka olivat ongelmani tiedostaneet jo ennen minua, mutta eivät olleet osanneet siihen puuttua. Tässä oli tarvitsemani käännekohta ja suunta kääntyi kohti paranemista.

Edelleen taistelen syömisen kanssa. Välillä paino laskee, jolloin en juuri voisi olla tyytyväisempi. Painon noustessa järkeni sanoo sen olevan hyväksi, mutta silti tuijottelen mukaläskejä käsivarsiani ja suunnittelen seuraavaa laihdutuskuuria. Tällä hetkellä mielessäni pyörii miljoona muuta asiaa, joita anoreksia ei ole saanut peitettyä alleen. Vaa'alla en ole käynyt aikoihin, koska tiedän ettei siitä seuraa mitään hyvää. Ällötän itseäni ahmiessani suklaata, mutta ns. normaalin ruuan syöminen sujuu jo kohtuullisen hyvin. Mieleni on silti täynnä ristiriitoja. Järki sanoo toista ja teot toista. Kuinka voin kokea olevani lihava, kun käytän pienintä mahdollisinta vaatekokoa ja välillä on käytävä jopa lastenosastolla? Ruumiinkuvani on pahasti kieroutunut, mutta kuvittelisin ongelman tiedostamisen olevan puolet ratkaisua.

Alkusanat

Blogin perustaminen on pyörinyt mielessäni jo pitkään, koska olen saanut muiden blogien lukemisesta jo monta vuotta niin paljon itselleni. Kenties oman kirjoittaminen selkeyttää ajatuksiani. Ennen olen ollut ihan perinteisen kovakantisen päiväkirjan kirjoittaja, tosin sekin harraste on jäänyt jo vuosia sitten, vaikka nyt vasta sitä kirjoittamisen aihettakin olisi. Pienestä asti olen kokenut kirjoittamisen helpottavan kummasti oloa, etenkin kun ajatukset ovat sellaisia ettei niitä välttämättä kehtaa ihan perinteisessä kahvipöytäkeskustelussa esiin tuoda.

Kynnys oman blogin aloittamiseen kuitenkin oli melko korkea. Ensinnäkin kuvittelin ulkoasunkin näpertelyn kauhean vaikeaksi. Toki tässä on vielä tekemistä, mutta eiköhän tälläkin alkuun pääse. Mutta mistä sitä oikein aloittaisi? Millä pohjustaa blogia, jonka tarkoitus on syväluodata itselle arimpiakin aiheita, omaa mielenterveyttä?

Jotain minusta. Olen kohta 24-vuotias tyttö, joka on päättänyt aloittaa elämänsä alusta. Sain jo kerran huonoista lähtökohdista rakennettua itselleni muiden ällistykseksi melko lupaavan elämänalun. Kaivoin itseni ylös vaikeasta masennuksesta ja hautasin itsetuhoiset ajatukset. Löysin itselleni täydellisen kumppanin, joka sitoutui minuun sataprosenttisesti astuessamme avioon vuoden 2009 kesällä. Suunnittelimme jopa perheenlisäystä, vaikka olin aina ajatellut, ettei minusta ole lisääntymään. Kaikki tuntui hyvältä, mutta silti jotain meni pahasti vikaan.

Jotain taisi olla vialla koko ajan, näin jälkiviisastellessa. Ikinä en ole kokenut olevani "täysin normaali" ja omat ajatukseni usein pelottivat minua. Yritin kuitenkin parhaani mukaan sovittaa itseni muottiin, jollaiseen kuvittelin kuuluvani. Se koitui kuitenkin kohtalokseni.

Sairastuin anoreksiaan talvella 2009. Avioero tuli ajankohtaiseksi hyvin pian sen jälkeen. Nyt diagnooseja satelee koko ajan lisää, toisaalta taas lääkärit levittelevät käsiään määräten mututuntumalla lääkkeitä. Tällä hetkellä syön kuutta eri enemmän tai vähemmän mieleen vaikuttavaa lääkettä. Kaksisuuntainen mielialahäiriö, vaikea masennus, rajatilapersoonallisuushäiriö.. Lienee tarpeetonta sanoa, tämä tyttö on pahasti pihalla.

Kuntoutumiseni on vielä lapsenkengissä. Pitkähkön osastojakson jälkeen olen juuri palaamassa työelämään. Tänään olen hyvin motivoitunut ja päättänyt laittaa elämäni järjestykseen. Elämä edessä jne. Välillä sitä elämää olen vaan niin päättäväisesti heittämässä menemään, mutta tällä hetkellä aion vielä rutistaa itsestäni kaikki irti. Voipahan sitten sanoa yrittäneensä.

Blogin tarkoituksesta vielä sen verran, että kenties oman elämän avaaminen näin kaiken kansan luettavaksi pitäisi sitä motivaatiota yllä. Anonyymina kirjoittaminen tietysti avaa tietä lipsumiselle, mutta ajattelisin mahdollisten kommenttien pitävän menoni kuitenkin kurissa, etenkin retkahdusten kohdalla. Pyrin nimittäin kirjoittamaan tänne ne karuimmatkin maniamokailuni ja depressioajatukseni, vaikka se varmasti onkin ajoittain hankalaa. Parhaimmillaan joku lukijakin saa ajatuksistani jotain irti.

Jään siis mielenkiinnolla seurailemaan blogini kehitystä. Toivottavasti tämä nyt ei ole kuolleena syntynyt idea, joka kuivuu kokoon jo muutaman kirjoituksen jälkeen. Kummasti tuntui jo helpottavan näiden "alkusanojenkin" kirjoittaminen. Ehkä tämä tästä lähtee!